Kaikki meistä (ainakin ysärilapsista) muistaa varmasti elävästi lapsuudestaan ne päivät, kun oltiin ulkona leikkimässä naapurin lasten kanssa. Pojilla oli aina astetta rankemmat leikit, ja kun yhden naamavärkki vihdoin saavutti maan pinnan, huudettiin isoon ääneen "KASA!" - ja rynnättiin poloisen alimmaksi jääneen päälle. Jostain kumman syystä näitä flashbackeja kauas kauas lapsuuteen on tullut viime kuukausien aikana monia vaikka ei ihan kasamuodostelmaan ollakaan päästy.
Ysärilapsista puheen ollen... Moi, mä oon Minna, mutta Minttuna oikeastaan paremmin tunnettu. Oikeammin esittelenkin itseni aina lähestulkoon Minttuna, koska en yksinkertaisesti noteeraa enää oikeaa syntymänimeäni muutakuin vanhempieni suusta. Joten sanohan vaan Minttu, tehdään sinunkaupat heti alkuun. Täällä ei turhia pönötetä - ihan jopa saatan kieltää sen! Täällä ollaan vähän höveleitä!
Ikää on kohtapuoliin kertynyt kokonaiset 33 vuotta. Kyllä, luit oikein - oon kolmekymppinen niinkuin eräs suomalainen viihdemusiikin edustaja laulaa luikauttelis. Olen tuikitavallinen neiti-ihminen pääkaupunkiseudulta: silloin, kun en leiki viheriöillä supersankaria (KRÖHÖM), olen mitä luultavimmin toimistolla paimentamassa ihmisiä markkinoinnin ja viestinnän parissa - noin niinkuin pääsääntöisesti.
Osa teistä saattaa muistaakin edellisen blogini Rauta Rusetille muutaman vuoden takaa. Kyllä, olen se sama höpöjä hölöttävä urheiluhullu Mansesta, joka vielä muutama vuosi oli vetämässä jalkaansa korkkareita ja päällensä postimerkin kokosia bikineitä. "Sama naine!", kuten eräälle minut yöbussissa tunnistaneelle naiselle totesin tuossa muutama päivä sitten taskussani majoneeseja tursuava hamppari (tästä voin kertoa myöhemmin). Eli voinen todeta näiden yybernaisellisten härpäkkeiden jääneen kauas taa ja parin uudemman (ja vähän isompikokoisemman) varusteen tulleen tilalle.
Yksi asia on muuten sitten aivan vissi: rauta ei ole hävinnyt mihinkään. Oonkin jo useaan otteeseen ehtinyt toitottaa, että tässä on ny kyseessä vuosisadan rakkaustarina, kun ei tuosta hikisalien syövereissä ähisemisestä pääse eroon millään. Meille kahdelle, mulle ja Raudalle, tulikin kymmenen vuotta täyteen yhteistä taivalta viime vuoden puolella ja kohta alkaa yhdestoista. Kukahan tätäkin olis uskonut, kun ensimmäistä kertaa astelin Finnbody Oulunkylän portaita alas pieneen kellariin bodaamaan?
Ysärilapsista puheen ollen... Moi, mä oon Minna, mutta Minttuna oikeastaan paremmin tunnettu. Oikeammin esittelenkin itseni aina lähestulkoon Minttuna, koska en yksinkertaisesti noteeraa enää oikeaa syntymänimeäni muutakuin vanhempieni suusta. Joten sanohan vaan Minttu, tehdään sinunkaupat heti alkuun. Täällä ei turhia pönötetä - ihan jopa saatan kieltää sen! Täällä ollaan vähän höveleitä!
Ikää on kohtapuoliin kertynyt kokonaiset 33 vuotta. Kyllä, luit oikein - oon kolmekymppinen niinkuin eräs suomalainen viihdemusiikin edustaja laulaa luikauttelis. Olen tuikitavallinen neiti-ihminen pääkaupunkiseudulta: silloin, kun en leiki viheriöillä supersankaria (KRÖHÖM), olen mitä luultavimmin toimistolla paimentamassa ihmisiä markkinoinnin ja viestinnän parissa - noin niinkuin pääsääntöisesti.
Kun rauta on jo monesti rusetilla
Osa teistä saattaa muistaakin edellisen blogini Rauta Rusetille muutaman vuoden takaa. Kyllä, olen se sama höpöjä hölöttävä urheiluhullu Mansesta, joka vielä muutama vuosi oli vetämässä jalkaansa korkkareita ja päällensä postimerkin kokosia bikineitä. "Sama naine!", kuten eräälle minut yöbussissa tunnistaneelle naiselle totesin tuossa muutama päivä sitten taskussani majoneeseja tursuava hamppari (tästä voin kertoa myöhemmin). Eli voinen todeta näiden yybernaisellisten härpäkkeiden jääneen kauas taa ja parin uudemman (ja vähän isompikokoisemman) varusteen tulleen tilalle.
Yksi asia on muuten sitten aivan vissi: rauta ei ole hävinnyt mihinkään. Oonkin jo useaan otteeseen ehtinyt toitottaa, että tässä on ny kyseessä vuosisadan rakkaustarina, kun ei tuosta hikisalien syövereissä ähisemisestä pääse eroon millään. Meille kahdelle, mulle ja Raudalle, tulikin kymmenen vuotta täyteen yhteistä taivalta viime vuoden puolella ja kohta alkaa yhdestoista. Kukahan tätäkin olis uskonut, kun ensimmäistä kertaa astelin Finnbody Oulunkylän portaita alas pieneen kellariin bodaamaan?
Miksi jefukasa?
Neljä vuotta siinä sitten vierähtikin, ettei tämän neidin näppis juurikaan sauhunnut vapaa-ajalla. Pitkä aika, myönnetään. Nyt kuitenkin uuden harrastuksen astuttua kuvioihin huomasin jälleen painivani samojen asioiden parissa, kuin potipiltinki-aikoinanikin: ei sitä viittis pallosta puhuu kavereille ihan koko päivää ja kyllä niillä pallokavereillakin on muutakin elämää kuin soikiohommat. Blogi antaa jälleen kerran mahdollisuuden purkaa omia ajatuksia ja hölistä just sitä mitä päähän sattuu putkahtamaan. Niitähän meinaan putkahtelee niin ettei välillä itsekään meinaa perässä pysyä.
Ja no myönnetään... On mulla tavallaan oma lehmä ojassakin. Amerikkalainen jalkapallo kärsii valtavasta lajitietouden puutteesta ja toisaalta suuresta määrästä hassunhauskoja ennakkoluuloja. Vai mitäpä luulette, mitä sanoivat äiti ja iskä, kun kerroin alkavani pelaamaan jenkkifutista?
Niinpä... Pysykäähän kuulolla! ;)