Seuraa somessa
Se on kuulkaas niin, että viime aikoina on ollut liikkeellä jos jonkinmoista kuumetta! Ensimmäiseen scrimmageen on aikaa tasan yhdeksän päivää. Kerrataas vielä: YHDEKSÄN PÄIVÄÄ! Mihin katosi lokakuiset "tässähän on koko elämä aikaa opetella uusia juttuja"-mantrat? Nyt pikemminkin ajatukset on muuttuneet muotoon "JAIKS, nyt ollaan jo ihan lähellä! Oonko valmis?" Vastassa ei olekaan nyt tutut punaiset ja valkoiset paidat vaan jotain ihan muuta, joten kutkutus alkaa olla käsinkosketeltavaa.

FAKTA: Joukkueet voivat pelata toisiaan vastaan epävirallisia harjoituspelejä eli scrimmageja. Scrimmageissa ei aina välttämättä noudateta virallisia sääntöjä vaan niissä voidaan pelata myös yhdessä sovittujen sääntöjen mukaisesti. Peliä ovat valvomassa tuomarit. Kaiken kaikkiaan scrimmageissa on kyse pelitilanteiden harjoittelusta niin joukkueille, valmennukselle kuin tuomareillekin.


Scrimmagen lähestyessä nappasin sitten itselleni kaiken kukkuraksi oikein ärhäkän miesflunssan - kahdessa osassa vieläpä. Siinä kotona yksikseen ihmetellessä ja urheilun ollessa täydessä pannassa ehti sitä miettiä yhtä sun toistakin - ja kasata niitä (turhia) paineita. Jäätäviin treenimääriin tottuneelle naisihmiselle ei tuo paikoillaan pönöttäminen meinaan sovi sitten niin mitenkään päin: ei varsinkaan, kun ensimmäinen haaste kolisee kohti hurjaa vauhtia ja itselle asetetut tavoitteet luisuu päivä päivältä kauemmas eikä niiden eteen pääse tekemään töitä yhtään. Olo oli jokseenkin stressaantunut, mikä puolestaan varmasti vaikutti toipumisajan pidentymiseen. Kunnon oravanpyörä!

"Eka vuosi on aina vauvan askelia, tokana vuonna tajuu jo jotain ja kolmantena ehkä ymmärtää" oli neuvo, jonka yhdeltä valmentajista sain tuodessani huoleni esiin. No, meikäläistä ei tunnetusti ole siunattu kärsivällisyydellä ja tilalle annettu kasa suorittajaluonnetta ja kilpailuhenkeä. Oli siis sanomattakin selvää, että valmentajan sanat kiukutti alkuun: minähän näytän mistä kana pissii! Joukkuekaveri taisi olla aika samoilla jäljillä valmentajan kanssa tokaistessaan, että huolehdin turhaan siitä olenko valmis: en kuulemma tule olemaan sitä vielä moneen vuoteen. Pitäisi kuulemma nauttia avuttomuuden tunteesta, ekana vuonna kun ollaan enemmän tai vähemmän pihalla :D Muutaman päivän pohdiskelun jälkeen oli vihdoin pakko nöyrtyä ja myöntää tosiasiat: tottahan se on. Olen vielä kukkovauva - ja mulla on lupa olla vielä keskeneräinen ja vähän höveli. Kappasta vaan, kun alkoi kummasti stressi - ja tauti - helpottaa!

Kutkutus pääsi kunnolla valloilleen, kun tällä viikolla julkistimme huhtikuisen turnauksen, jonka meidän kukkolauma tulee pelaamaan kolmea muuta joukkuetta vastaan. Diamond Bowl tullaan pelaamaan meidän omalla kotikentällä Helsingin Velodromilla 20.-22.4.2018. Että semmosta: ensikosketus kunnon peleille siis heti kärkeen turnauksen muodossa. Ei sitä helpolla pääse, mutta hei - that's the way I like it, kunnon rytyytystä koko viikonloppu! :D



Mutta hei, nytpäs ollaankin elävien kirjoissa kuulkaas! Kolmatta päivää ilman tautia ja pikkuhiljaa alkaa poltella raudat ja nappikset takaraivossa - ja ajatuksetkin on taas kasassa ja fokus ensi viikonlopussa. Oon nyt pääsiäisviikonlopun aikana maaseudun rauhassa ja samalla menossa toiseen kotikaupunkiini Suomen Mansesteriin: pääsen vääntelemään rautaa vanhalle kunnon WFC:lle, jossa sitä rautaa saa rakastaa oikeinkin tulisesti. Saattaapi siis olla, että mut bongaa Susiluolan syövereistä vielä tänä viikonloppuna. Cannot wait, tulkaahan morjestaan kamut, jos näette!
Jaa mikä hitsin identiteettikriisi? No katsokaas, jenkkifutiksessa on kamalasti (ihan heprealta kuulostavia) pelipaikkoja - niin paljon, että siinä viidakossa menee pieni ihminen ihan sekaisin. On pelinrakentajaa, sentteriä, pallonkantajaa, tukimiestä, linjamiestä ja niin edelleen... Pelipaikkojen syvimpiin ominaisuuksiin tai vaatimuksiin sen kummemmin pureutumatta alkoi jossain vaiheessa mietityttää, että mitähän paikkaa sitä oikeasti tulee pelaamaan. Tämä tietysti omalta osaltaan aiheutti päänraapimista ja harmaita hiuksia, koska halusin päästä HETI kiinni pelipaikkakohtaiseen oheisharjoitteluun enkä vaan heilutella raajojani salilla ilman sen kummempaa päämäärää. Vanha kilpaurheilija heti nostamassa päätään, näättehän! :D

Jossain vaiheessa aihe alkoi mietityttää sen verran, että tein vähän muistiinpanoja oman pelipaikkahahmottelun tueksi. Ny tulee sitä raakaa faktaa - lähinnä niiden vajavaisuuksien osalta! :D
  • hanurijalkanen: pituudella ei tätä naista ole ainakaan siunattu - pikemminkin sen sijaan sillä horisontaalitasoon sijoittuvalla pituudella...
  • satasen vedot: vanhat lukijat jo tietävät, tämä nainen ei ole pikajuoksija...
  • tahmatassu: ... tai sitten ei. Niin paljon kuin tykkäänkin silitellä tuota soikean muotoista palloa, let's face the facts: se ei halua pysyä mun näpeissä niin paljon, että tekisin silittelyä ihan peleissä asti.

... näiden kolmen jälkeen vedin yli laitahyökkääjän, keskushyökkääjän, kulma- ja takapuolustajan pelipaikat.

  • vihreä: Siinä vaiheessa, kun en ymmärtänyt noin puoliakaan, mistä puhutaan, oli todettava, että pelin aivoiksi saatan olla vielä "vähän" noviisi. Enkä kyllä usko, että musta olisi edes kymmenenkään pelivuoden jälkeen siihen hommaan: hatun nosto siis vaan kaikille pelinrakentajille! Nää tyypit tietää kaiken, noin niinkun muun muassa!

Muutamalta itse palloa pelaavalta/valmentavalta ystävältä ohimennen kysellessäni, mihin pelipaikalle he uskaltaisivat mut lätkäistä sain aina yksioikoisesti vastaukseksi tukinaisen. Se oli itse asiassa pelipaikka, josta mä itsekin olin salaa haaveillut, mutta joka toisaalta jännitti ihan superpaljon: tukinaiset on nimittäin ainakin itselleni kentän suvereeneja dominoitsijoita, jotka saa pudotella niitä kunnon pommeja! Olin kuitenkin jokseenkin epävarma itsestäni ja kyvykkyydestäni hoitamaan niin isoa tonttia heti tulokaskaudella, joten kuoppasin tukinaishaaveet - ainakin toistaiseksi. 

Mitenkäs sitten kävikään? Minä ja rautaa rakastavat reiteni päädyttiin kuitenkin loppujen lopuksi linjaan: tämä oli toisena allekirjoittaneen toivelistalla! Linjapelaajat nostaa rautaa. Paljon. Kiitos kyllä mulle, lisää limppuja tankoon, lisää kyykkyhaasteita! Olin lopputuloksesta enemmän kuin tyytyväinen. Nyt ei tartte juosta, vaan saan edelleenkin jatkaa mun kakkosrakkauden parissa - ja parhaimmassa tapauksessa pistää myös pommeja niitä tukinaisia vastaan! :D

Naurunälkä? Käyhän kurkkaamassa, miltä eri pelipaikat ja valmentajat näyttävät parodioituina (videon vasemmasta yläkulmasta löydät lisää videoita) - saatoin meinaan ehkä muutaman naurukyyneleen tirauttaa näitä katsellessani:


Alussa treenasin jonkun aikaa eri päivinä eri pelipaikoille tarkoitettuja harjoitteita ihan vain varmistaakseni kaikkien fyysisten ominaisuuksien tasapuolisen kehittymisen. Heti kun pelipaikka alkoi hahmottua oli huomattavasti helpompaa iskeä kiinni pelipaikkakohtaiseen off season-/oheisharjoitteluun. Tämä on itselleni erittäin tärkeä osa kauteen valmistautumista ja halusin tehdä tämän(kin) osion mahdollisimman hyvin ja tarkoituksenmukaisesti, perfektionisti mikä perfektionisti.

Treeniohjelmaan tuli paljon raskaita koko kroppaa kuormittavia perusliikkeitä sekä maksimivoimaa että räjähtävää voimaa hakien. Juoksun osalta ei enää pitkiä sprinttejä, vaan muutama kymmenen jaardia täysiä erityisesti ensimmäisiin jaardeihin keskittyen. Jalkatyöskentelyä, paljon. Kaikki mut tuntevat tietävät myös, että mulla on syvä vihasuhde keskivartalon treenaamiseen (hei kuka jaksaa oikeesti vääntää vatsalihaksia?!?! Tylsää hommaa!), mutta tämänkin myötä on keskivartalon päämäärätietoinen treenaaminen tullut taas mukaan ohjelmaan. Kesäpalikat 2025 - täältä tullaan!

Tänään viimeisetkin urheilijan identiteettikriisin rippeet on karistettu, sillä nyt se on virallista: kesällä mun lempinumero tulee olemaan #73! Yht'äkkiä alko jotenkin kamalasti jännittää! Iik!



"Mikä jenkkifutiksessa on parasta?" on varmasti se kysymys, joka esitetään pelaajille kaikista useimmin. Kuten tiedätte, jefuihmiset ovat lähes poikkeuksetta aivan älyttömän innostuneita omasta lajistaan ja vastauksissa aina pilkahtelee milloin mitäkin. Lähestulkoon kaikkia vastauksia kuitenkin yhdistää yksi tekijä: joukkue/sosiaalisuus/joukkuehenki/ihmiset.

Hyvin pitkään yksilölajien parissa viihtyneenä oli vaikeaa edes kuvitella, millaista urheilu muiden kanssa on. Omista jalkapallovuosistakin on oikeasti niin kauan aikaa, että sitä oli jo ehtinyt unohtaa, kuinka mahtavaa yhdessä tekeminen oikeasti onkaan. Ennen Velodromille astumista olin harvoin kelpuuttanut ketään treeniseuraksi, koska koin sen esteeksi oman treenin täydelliselle onnistumiselle: seuraani otin ihmisiä, joiden treenimentaliteetin tiesin sopivan omaani sataprosenttisesti. "Kovaa, isommin, hyvällä sykkeellä, ei pälistä turhia!". Useimmiten siis hiihtelin kuntosaleilla korvanapit korvilla omaan suoritukseen keskittyen, sulkien muun maailman täysin oman treenikuplani ulkopuolelle.

Sitä itteensä - treenikuplaa.

Jenkkifutisharrastuksen aloitettuani meni jonkun aikaa totutellessa ajatukseen siitä, että minun ei tarvitse - eikä pidä - hoitaa kaikkea yksin. Toki kaikilla pelaajilla on omat tonttinsa hoidettavana kentällä, mutta on muistettava, että jokaisen pienenkin palasen pitää pelata saumattomasti yhteen, jotta jokainen down onnistuu. Jenkkifutis, jos mikä, on joukkuelaji.
FAKTA: Downilla tarkoitetaan hyökkäyksen yhtä hyökkäysyritystä. Hyökkäävällä joukkueella on käytettävissään maksimissaan neljä downia kentällä etenemiseen: neljän yrityksen aikana tulee joukkueen edetä vähintään kymmenen jaardin matka. 

Uskon hyvin vahvasti siihen, että yksi tärkeimpiä tekijöitä kunkin jenkkifutisuran onnistumiselle ovat ympärillä olevat joukkuetoverit. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että ensimetreistä lähtien minut on joukkueessa otettu vastaan innolla (silloinkin, kun erehdyn tallomaan toisen varpaat muusiksi, hanuri osoittaa väärään suuntaan tai blokkaukset ovat.... noh, laiskoja. Näitä kutsutaan epäonnistumisiksi, joista taisin jo viime postauksessani mainita!). Kertaakaan ei ole ollut sellaista oloa, etten olisi tervetullut. Meidän joukkueessa vallitsee ihan hurjan hyvä henki, jossa kaikille on tilaa ja kaikki huomioidaan tasapuolisesti. Meillä kaikki tehdään yhdessä ja jos joku laahaa perässä, annetaan lempeä potku hanurille ja jatketaan yhtä matkaa eteenpäin.

In the morning I was like "YIKES!", in the evening I was like "DOPE!"/"Has my head gotten smaller? Jheesz, gotta start using my brain more. Brain. Is. A. Muscle."/"Huh, can u repeat that?"/"Left, right huh ok I got u."/"Where the hell did she go, I haven't even moved?"/"Oh wait, I did move. My bad."/"Girl u gotta sleep more!"/"White cone white cone!"/"Was that my shoulder or my hand?"/"Beastmode? Meow!"/"Why am I drooling this much?!". The next morning I'm like "Oh hello body, I know you're probably offended but can u please get me up from bed somehow?". . Thank God for the helmets and long live the chest pads. Grind level two is on and the beloved professional photo bombers more than excited. Privileged to spend some quality time with These Girls 🖤 . #picordidnthappen #americanfootball #gridiron #squad #stayawake #lifewithlinewomen #grindseason #practicemode #gearon #leggoo #jenkkifutis #jefumimmit #soijaasoijaa #RoostersWomen #HelsinkiRoosters #RoostersFam #AllAboard
A post shared by Minttu (@mminttunen) on

Rookie-elämää viettelevänä supertärkeään asemaan nousee joukkuetoverien tarjoama (vertais)tuki. Kun kaikki ihan kielestä alkaen on uutta, on tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat ymmärtämään termistöä ja opettavat kädestä pitäen lajiteknisiä asioita - noin niinkun muun muassa. Kun opin kysymään (tämäkään ei ole ihan helppoa, uskokaa pois! Alussa tulee niin paljon asiaa, ettei sitä edes osaa kysyä mitään, kun ei tiedä mistä aloittaa! :D) olen saanut ihan hirveästi apua. Ensimmäisen kullanarvoisen neuvon taisin saada meidän linjanaiselta siihen, että sitä kättä ei muuten kannata sitten jättää blokatessa siihen rintapanssarien väliin (arvatkaa, muistinko... Ekat mustelmat - CHECK!). Oon saanut meidän tukinaiselta juoksupelien hahmottamiseen (lähinnä aukkoihin liittyvissä asioissa), senttereiltä linjapelaajan perusasentoihin ja -tekniikoihin ja niin edelleen... Itselleni oli hirveän hyödyllistä, että mulla oli muutamia joukkuekavereita, joilta voin kysyä mitä vaan tuntematta itseäni ihan totaaliuunoksi ja jotka osaa selittää asiat mahdollisimman rookieystävällisellä tavalla. Eli hiton yksinkertaisesti!

Lajin opiskelua yhdessä muiden rookieiden kanssa.
APUVAAAA!

Tänään sain viestin yhdeltä lähimmistä tukihenkilöistäni, josko haluaisin katsella yhdessä videoita (harjoitukset/leirit yleensä kuvataan ja ladataan myöhemmin Hudl-palveluun, josta pelaajat voivat myöhemmin katsoa suorituksiaan ja analysoida omaa suoriutumistaan) ja piirtää pelejä (tämä on erityisen hyödyllistä, jotta alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa mitä kentällä oikeasti tapahtuu). Arvatkaa mitä vastasin? TOTTA HITOSSA! Tällaisia mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti voi missata. Samalla olin tosi tosi tosi iloinen siitä, että apua tarjottiin. Meidän naiset tietää, mitä seuraavalle levelille pääsemiseen tarvitaan eivätkä pelkää antaa sitä sysäystä, jota jokainen joskus vaatii kehittyäkseen.

Me ollaan me 24/7


Meillä kukkolauman naisilla yhteishenki ei jää pelkästään kentälle, vaan yhdessä tehdään paljon myös kentän ulkopuolella. Olemme tuijottaneet yhdessä SuperBowlia, viettäneet synttäreitä, auttaneet muutossa, syöneet siivet jos toisetkin - the list goes on and on. Musta on hienoa, kuinka joukkuekaverit ovat alusta alkaen olleet niin avoimia kaiken suhteen: ensimmäinen kosketukseni asioiden jakamiseen oli TV-mainoskuvauksissa, kun ex tempore pääsinkin mukaan rymistelemään: taisin tällöin olla vasta kolmeviikkoinen kukkovauva ja täysin pihalla kaikesta. "Saat lainata mun kenkiä, mä tuon ne sulle mukanani!" oli repliikki, joka avasi silmäni: toiselta rookielta sain lainata paitaa ja housuja. Täällä OIKEASTI välitetään toisista ja jaetaan asioita. Ei ole minäminäminä, vaan kaikki pelaa yhteen maaliin. Sen tajutessa oli aika siisti fiilis!

Kolmiviikkoisena kukkovauvana lainakengät jalassa.
En lainkaan ihmettele, miksi kaikki vastaavat alussa mainitsemaani kysymykseen ihmiset. Fakta kuitenkin on se, että tämän lajin parissa ei joukkuekaverit ole pelkästään joukkuekavereita, vaan ympärille rakentuu kokonainen perhe ja tämä perhe toimii yhtenä yksikkönä. Lempilausahdukseni taitaakin tätä nykyä olla "Football is family", koska se pitää täysin paikkansa. Ihmiset ovat tämän lajin suurin rikkaus ja olen superkiitollinen siitä, että saan jakaa oman matkani juuri näiden ihmisten kanssa <3

Punainen perhe! #RoostersFam

Niin ne harjoitukset sitten polkaistiin käyntiin - olin päätynyt valitsemaan Helsingin Roostersin omaksi joukkueekseni. Ensimmäiset treenit oli juurikin ne, jotka ei välttämättä kuuluneet ihan omiin lemppareihin, mutta jota sitäkin piti treenata... JUOKSUA! Ajatuskin kauhistutti valmiiksi: mieleen palasivat salakavalasti koulun liikuntatuntien jättämät traumat. Onks pakko, jos ei haluu? No, oli pakko (tähän väliin on todettava, että "pakko" tulee ihan omasta itsestä. Jos johonkin lähden mukaan, teen sen sataprosenttisesti, joten sluibailu ei tullut kysymykseenkään, joten off we go). Oman kropan valitettavan kankeuden (koittakaapa ite bodata vuuuuuuosia lihaskasvuhakuisesti ja pysyä samaan aikaan elastisena ja räjähtävänä... Eiiiii helppo yhtälö!) tiedostaen lähdin siis matkaan.

"Alkulämpät ja sitten hei juostaan", kuului valmentajan tomera ääni. Treenattiin samaan aikaan miesten ja junnujen kanssa, joten porukkaa oli kuin pipoa. Tehtiin aikalailla samoja juttuja mitä tryouteissakin muutamalla lisämausteella. Uusia liikkeitä, erilaisia hyppyjä ja ties mitä. Ja mitäs sieltä sitten tulikaan? 100 jaardin vetoja heti kärkeen! Tosta noin vaan, humpsista! 

Olinhan mä juossut - ihan tajuttoman paljonkin itse asiassa noin niinkun matkallisesti mitattuna - mutta piiiiitkään ja hartaasti peruskestävyysalueella. Mutta kuten kaikki vähänkään juoksemiseen vihkiytyneet tietää, vetojen juokseminen onkin sitten jo ihan eri stoori. Crossfit tietysti osaltaan on kasvattanut vauhtikestävyyttä, mutta ei sekään nyt ihan aja asiaansa, kun puhutaan ihan oikeiden sprinttien juoksemisesta.
Aerobinen energianmuodostus vastaa lähes kaikesta energiantuotannosta levossa sekä matala- että kohtuutehoisissa suorituksissa. Aerobisessa lihastyössä, esimerkiksi rauhallisessa kävelyssä ei synny juuri lainkaan maitohappoa, koska tarvittava energia pystytään muodostamaan kehon energiantuottolaitoksissa aerobisesti hapen avulla. Tärkeimmät aerobisessa energiantuotossa energiaa luovuttavat ravintoaineet ovat hiilihydraatit, rasvat ja erikoistilanteissa myös proteiinit. Elimistön rasvavarastot ovat lähes ehtymättömät, joten matalilla tasoilla voidaan liikkua hyvin pitkiä aikoja. Matalatehoinen aerobinen liikunta on kaiken harjoittelun perusta. Tästä käytetään myös nimitystä peruskestävyysharjoittelu. 
Anaerobinen liikunta
Kun esim. juostaan kovaa – lihaksen hapensaanti ei enää vastaa lihaksen hapentarvetta. Tällöin lihakset alkavat työskennellä anaerobisesti. Energiaa tuotetaan nopeasti veren sokerista tai lihaksen varastosokerista (glykogeenista). Anaerobinen energianmuodostus on pääosassa lyhytkestoisissa noin minuutin kestävissä korkeatehoisissa suorituksissa, kuten esimerkiksi 400 metrin juoksussa tai tyypillisessä 12 toiston raskaassa kuntosaliharjoitteessa. Maksimaalisissa suorituksissa tämä maitohapollinen energiantuotto saa alle minuutissa elimistösi huutamaan armoa. Näin ollen anaerobista suoritusta ei jaksa jatkaa kovin pitkään.  Lähde: Kuntokompassi
"Otetaan 100 % veto kärkeen!". Jaa. Satuin vielä olemaan kentän laitimmaisena enkä lainkaan valmistautunut. Minttu vetää siis ekana, of course. Eihän siinä muu auttanut, kun lähteä pinkomaan. Tuulihousut kahisten lähdin kipittämään. Kentän toisessa päässä taisin jo salaa tietää, että musta tulee linjanainen :D

Setti jatkui samoilla satasilla. Hengästymistä ei tapahtunut (halleluja ne kaikki puolimaratonin pituiset juoksulenkit, aerobinen kunto sentään vielä edes jonkunlaisessa kunnossa), jalat ei hapottuneet, mutta olin vaan toivottoman HIDAS. Toisin sanottuna siis kropasta puuttui räjähtävyys ja juoksutekniikka oli auttamattoman surkea. Punoin sotasuunnitelman näiden ongelmien ratkaisemiseksi ja jatkoin matkaani suoraan salille toisen joukkueenpuolikkaan kanssa.

Heti Pirkkolan ovista astuttuani tuntui suorastaan kodikkaalta. Täällä se malmi haisee, that's my stuff over there! Portaita alkuun. Jaa vol II. Mun ainoat porrastreenit on aina olleet Pyynikin portailla mentaliteetilla "TÄYSII", mutta nyt vastassa olikin semmoset parikymmentä porrasta ja ties miten päin suoritettuna - ja hypittynä. Kerrottakoon tähän väliin sellainen fakta, etten ole KOSKAAN hyppinyt portaita, koska rimakauhu. Oon nuorempana kaatunut sen verran pahasti portaissa, että sääret aukes sääriluun pintaan asti, joten ajatus rappusten pomppimisesta oli... suorastaan kammottava. Otin siis iisisti, keräilin vielä henkistä kanttia kohdata nämä paholaiset vielä joku päivä.

Pantsi lähtee...
... ja pantsi päättyy. Jokaisen linjanaisen paras ystävä!
Päästiin asiaan, rautaa rusetille. Aika perussettiä, pistettiin haiseen kiertoharjoittelutyylisesti, mää ja linjanaiset. Vähän siinä välillä piti miettiä, että mitä kieltä taas puhutaan (lähinnä ilmaukset "td:t ja pantsit pisti Miettisen naisella sormen suuhun. Että mitäkö oli?!), mutta hyvinhän se sitten kuitenkin meni. KIVAA, TÄTÄ LISÄÄ! Tää viimeistään todisti sen, että oon syntynyt linjaan :D

Mutta olipahan rutistus, puolentoista tunnin juoksutreenit ja suoraan kahden tunnin puntti päälle. Voin kertoo, että siinä illan myöhäisbussissa istuessani ilman palkkaria (Rookie mistake -pojot: 1!) oli sellanen olo, että jotain oli tullut tehtyä! Ja täähän oli väistämättä tarkoittaa sitä, että allekirjoittanut oli ihan superhuikean onnellinen!

- - - - -

Puhutaanko vielä pieni hetki mukavuusalueista? Epämukavuus on meinaan sellainen asia, jonka kanssa jokainen vähänkään enemmän tosissaan treenaava tulee varmasti tutuksi. Mukavuusalue on... noh, mukava, mutta myös päämäärätietoisen treenarin pahin vihollinen.

Salivuosinani opin sietämään epämukavuusalueita päivittäin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Henkistä mukavuusaluetta koetellaan mm. kun ei huvita tai kun ei jaksa, kun taas fyysiseksi epämukavuusalueeksi voidaan mieltää luonnollisestikin esim. kivun läpi treenaaminen (tosin tässäkin osa henkistä epämukavuusaluetta, sillä kivun läpi treenaaminen vaatii sitä kuuluisaa henkistä munaskuukkelia, jonka tavoittelu/omistaminen vaatii kanttia) ja kropan raskas kuormittuminen. Kaikki kinkkisiä käsiteltäviä yhtä kaikki.

Aloitettuani jenkkifutiksen olen päässyt tutustumaan omiin epämukavuusalueisiini täysin uudella tavalla. Saliharrastuksen mukanaan tuomien epämukavuusalueiden lisäksi olen törmännyt omalla matkallani myös mm. seuraaviin:

Henkiset epämukavuusalueet:

  • epävarmuus: Kun teet jotain täysin uutta ja vierasta, pohdit, teetkö asiat oikein, koska olet jatkuvasti täysin vieraalla maaperällä. Joudut myös sietämään epävarmuutta sitä, että aina et voi tehdä sinulle mielekkäitä/luontevia harjoitteita, joita et (VIELÄ) osaa.
  • "tyhmyyden" sietäminen: Nyt puhutaan sitten ihan omasta tyhmyydestä, toim. huom. :D Sitä aika useasti, erityisesti alussa, löysi itsensä miettimästä, että missähän planeetalla mää juuri nyt oon, kun en ymmärrä mitään mistä puhutaan! Jenkkifutiksessa käytetään hyvin lajinomaista kieltä ja termistöä on PALJON, joten jos meinaat aloittaa harrastusta, tutustu termistöön. Ihan vaan vinkkivitosena. Ilmansuunnat saattaa mennä sekaisin, unohdat oman nimesi, et osaakaan yht'äkkiä laskea... Ihan vaan noin niinkun muutamana esimerkkinä ;D
  • turhautuminen: ... Ja sitten kun et ymmärrä/osaa, turhaudut. Tää on allekirjoittaneelle paha rasti! Epäonnistumisia on PAKKO alkaa sietämään, koska niitä tulee - kaikille!
Fyysiset epämukavuusalueet:
  • täysin uudet liikkeet/liikeradat: Eihän kukaan juokse luonnostaan takaperin, eihän? Tai ees sivuttainkaan?! Tai roikota sitä takamusta lähellä maanpintaa jatkuvalla syötöllä? Niinpä niin, siinähän sitä sitten Miettinen opettelee (ja myös kaivaa sen jääpussin kiltisti pakastimesta iltaisin, kun nivuset, polvet ja nilkat huutaa hoosiannaa... Koitapa ite tulla vanhaks! :D)
  • kamat päälle ja menoks: Eipä sitä kukaan myöskään normaalisti liiku täydessä sotavarustuksessa, joka painaa ja rajoittaa liikkumista. Kypärä päässä painaa tonnin, niskat on kovilla. Mut hei, tähän tottuu ja nykyään vedän enemmän kuin mielläni kamat niskaan.
  • no ne hitit: Let's make things straight - osumaa tulee, niiltä ei voi välttyä. Mustelmia tulee (kesämekkokelit kutsuu!), niiltä voi välttyä vielä vähemmän. Varusteet suojaavat hyvin paljon, mutta tottuminen isketyksi tulemiseen vie tovin. Ja sitten kun tottuu... Beast mode is on, täältä pesee - kunhan nyt vaan saa ensin ne kulmat kuntoon! (kröhöm)
Fyysisten epämukavuusalueiden kanssa kamppailua en ole kokenut juuri minkäänlaisena hidasteena. On ymmärrettävää, että kroppa hakee koko ajan omia rajojaan ja välillä kipuilee, kun uutta ärsykettä tulee paljon, mutta tässä vaiheessa ratkaisevaan asemaan nouseekin kaikki se, mitä tekee harjoitusten välissä. Lihashuolto, liikkuvuuden parantaminen, oman kropan kuuntelu, lepääminen... Ne kaikki ovat ihan yhtä tärkeitä kuin se harjoituksissa runttaaminenkin - vaikka toki paljon tylsempää hommaa onkin ;)

Miettinen harjoittamassa tyhmyyden sietämistä.
All in all, uutta harrastusta aloittaessa - oli laji mikä tahansa - joutuu itse kukin mukavuusalueidensa ulkopuolelle. Pienen itsetutkiskelun jälkeen oonkin todennut seuraavaa: tarvitsee pysyä nöyränä ja ottaa opikseen, jatkaa matkaa vaikka pää kainalossa. Huonoja päiviä tulee kaikille, kukaan ei ole koskaan täydessä iskussa. Ne, jotka kykenevät pääsemään omien epämukavuusalueidensa yli ja ottamaan vastoinkäymiset inspiroivina haasteina, kasvavat - ja voittavat. Itsereflektointi on taito, jota on hyvä harjoittaa erityisesti näitä tilanteita varten!

Se on sitten iloista keskiviikkoiltaa kaikille, huomenna taas halitaan viheriöllä. Viikon paras päivä!

Tryout I

Oli synkkä ja myrskyinen syyskuinen ilta. Tai no ei ehkä myrskyinen, mutta synkkä kylläkin ja suhteellisen vilpakkakin, lämpimät kesäillat oli jo takana. Olin vihdoin tehnyt päätöksen uuden harrastuksen aloittamisesta. Voin kertoa, että tämä päätös oli ehdottomasti yksi elämäni vaikeimmista ja pisimpään pohdituista! Mutta toisaalta... Näin kauan kun on miettinyt jotain asiaa, on tehdyn päätöksen takana huomattavasti helpompi seistä.

Astuin jalat täristen Aleksanterinkadulta seiskan sporaan, joka veisi mut kohti Velodromin kenttää. Jännitti ihan vietävän paljon. Olin bongannut joukkueen mainoksen tryouteista Instagramista ja sen siivittämänä lähdinkin sitten matkaan. Kun saavuin oikealle pysäkille, oli pakko vielä koukata toisen duunipaikkani kautta keräämässä rohkeutta. Duunikaverit tsemppasi yhtä jännityksissään kiemurtelevaa naista. Vähän yli seitsemän läksin sitten risteyksen toiselle puolelle.

Ensimmäinen ongelma: mainoksessa sanottiin, että treenit on Velodromin ulkokentällä. Velodromilla on kaksi ulkokenttää, mihin mä meen?! Näköpiirissä ei ollut muuta kuin pari nuorempaa sälliä, jotka kantoivat jefukamoja mukanaan. Ehkä mä seuraan niitä? Palloilin ihmeissäni edestakaisin, kun kentällä olikin vain poikia ja kaikki tytöt puuttuivat. "HEI JES, nyt tuolta tulee yks!" mietin, kun näin kaukaa yhden naispuolisen ihmisen hahmon. Sieltähän sitten alkoi valua pikkuhiljaa muitakin. Höpöteltiin niitä näitä: kyseltiin urheilutaustasta, miten päädyin paikalle yms. perussettiä. Lajin testaajia oli mukana n. 15 kpl (mikäli en nyt ihan väärin muista).

Treenit alkoivat perustapaan alkulämmittelyllä: kevyttä hölkkää ympäri kenttää, liikkuvuutta ja räjähtävyyttä kevyesti. Kaikki pysyivät mukana ja tekivät yhdessä ja hymy oli herkässä. Tämän jälkeen jakauduttiinkin sitten ympäri kenttää eri pisteille, joilla tehtiin eripelipaikoille ominaisia harjoituksia eli drillejä. Tuli aika nopeasti todettua, että mun vahvuuksia ei ainakaan ole notkeus tai vikkelyys, kun taas kaikki, jossa tarvittiin voimaa luontui paljon paremmin (käsi ylös, jolle tuli yllätyksenä? :D) - pallonkin heitto meni yllättävän hyvin. Pallon kiinni ottaminen olikin sitten toinen juttu: takaraivossa vielä kummitteli koululiikunnan parissa hankittu korisvamma, joka veti sormet pakettiin aikoinaan. Vähäsen silleen jänskätti :D

Kaksituntinen vierähti ihan hurjan nopeasti ja nopean nimen kirjoittamisen jälkeen lähdin Velodromilta hiki höyryten kohti kotia. Muistan laittaneeni kaverille viestiä, että oon ihan rakastunut. Ja paikkansahan se piti.

Seuraavana aamuna oli kroppa kuin jyrän alle jäänyt. Jokaikistä lihasta särki ja kolotti ja olin kai onnistunut reväyttämään toisen nivusenikin raivokasta backpedalia suorittaessani. Voin kertoo, että ei tän vanhan bodarin kroppa ollut ihan tottunut väärinpäin juoksemiseen ja taisi kiukutella vähän sen takia. Etureidet oli täyttä puuta ja toisen joukkueen tryout häämöttikin jo kolmen päivän päässä. Voi veljet :D

FAKTA: Backpedal tarkoittaa puolustuksen takakentällä sijaitsevien pelaajien, DB:n (defense back) pelipaikalle ominaista juoksua takaperin. 


Tryout II

Saman viikon perjantai, eri joukkue. Nyt ei jännittänyt niin paljoa, mutta edelleen vatsanpohjaa kipristeli hurjan paljon. Olin kuullut, että näissä treeneissä pääsee jo hipelöimään pelikamojakin, joka jo itsessään toi ihan uuden ulottuvuuden touhuun. Tällä kertaa ei ilta ollut ehtinyt vielä laskeutumaan ja pääsin köpöttelemään Velodromille syyskuisen auringon paisteessa. Paikalla olikin jo odottelemassa iloinen ja aurinkoinen joukkueen pelaaja, joka vei kyllä viimeisetkin jännitykset tästä naisesta ja piti huolta siitä, että tunsin itseni erittäin tervetulleeksi. Paikalle tuli muutama muukin iloinen kokeilija: paikalla meitä oli huomattavasti vähemmän, joka puolestaan takasi sen, että saatiin hyvinkin yksilöllistä ohjausta ja opastusta.

Jaa mites ne kamat? No päällehän ne sujahti! Oli jos jonkinmoista peliä ja pensseliä, soljilla ja kuminauhoilla ja kypärää kaikkeen lähtöön. Eipä kyllä ilman apuja olisi ymmärtänyt mikä kuuluu mihinkin tai saanut ees koko pakettia päälle. Tämä sama aurinkoinen neitokainen tokaisikin mua pukiessaan, että kohta sä puet sen kuin T-paidan. Ajatuskin tuntui hullunkuriselta.

Ensimmäinen kerta kamat päällä oli... no, sanotaan suoraan, ahdistava. Tuntui ihan mahdottomalta ajatellakaan juoksemista kamat päällä. Hiki valui silmiin pelkästä seisomisesta. Ja mikäs tää kypärähomma on? Pitäiskö täältä oikeesti nähdäkin jotain? Puntin vääntäjälle varusteiden määrä ja niiden rajoittavuus niin liikkuvuuteen kuin näkökenttäänkin tuli hienoisena shokkina.





"Otetaas sit vikat setit ja sit ollaan valmiita" totesi yksi ohjaajista, kun juuri olin päässyt tackle tuben halailun makuun. Nurmikkoonkin olin ehtinyt ottaa jo kontaktia muutamaan otteeseen, mutta yllätyksekseni ei tuntunut missään, vaikka pääkin kolisi jossain vaiheessa. Että eipä ne varusteet turhaan ole päällä hei! :D En ois millään malttanut lähteä kotiin, vaan olisin halunnut jatkaa vielä treenejä vaikka kuinka pitkään, vaikka olinkin jo ihan litimärkä hiestä ja oikeasti jo aika nälkäinenkin. Touhu oli sen verran koukuttavaa ja kivaa, että eipä siinä kamalasti enää mietitty, lähdenkö mukaan vai en.

Seuraavana päivänä sähköpostiini kolahti viesti: minut toivotettiin tervetulleeksi mukaan joukkueeseen. Vastasin ottavani paikan vastaan. Siitä alkoikin sitten sellainen kyyti, etten vielä tiennytkään mitä kaikkea kivaa pääsen vielä kokemaan!



INSTAGRAM @mminttunen