Tryout I
Oli synkkä ja myrskyinen syyskuinen ilta. Tai no ei ehkä myrskyinen, mutta synkkä kylläkin ja suhteellisen vilpakkakin, lämpimät kesäillat oli jo takana. Olin vihdoin tehnyt päätöksen uuden harrastuksen aloittamisesta. Voin kertoa, että tämä päätös oli ehdottomasti yksi elämäni vaikeimmista ja pisimpään pohdituista! Mutta toisaalta... Näin kauan kun on miettinyt jotain asiaa, on tehdyn päätöksen takana huomattavasti helpompi seistä.Astuin jalat täristen Aleksanterinkadulta seiskan sporaan, joka veisi mut kohti Velodromin kenttää. Jännitti ihan vietävän paljon. Olin bongannut joukkueen mainoksen tryouteista Instagramista ja sen siivittämänä lähdinkin sitten matkaan. Kun saavuin oikealle pysäkille, oli pakko vielä koukata toisen duunipaikkani kautta keräämässä rohkeutta. Duunikaverit tsemppasi yhtä jännityksissään kiemurtelevaa naista. Vähän yli seitsemän läksin sitten risteyksen toiselle puolelle.
Ensimmäinen ongelma: mainoksessa sanottiin, että treenit on Velodromin ulkokentällä. Velodromilla on kaksi ulkokenttää, mihin mä meen?! Näköpiirissä ei ollut muuta kuin pari nuorempaa sälliä, jotka kantoivat jefukamoja mukanaan. Ehkä mä seuraan niitä? Palloilin ihmeissäni edestakaisin, kun kentällä olikin vain poikia ja kaikki tytöt puuttuivat. "HEI JES, nyt tuolta tulee yks!" mietin, kun näin kaukaa yhden naispuolisen ihmisen hahmon. Sieltähän sitten alkoi valua pikkuhiljaa muitakin. Höpöteltiin niitä näitä: kyseltiin urheilutaustasta, miten päädyin paikalle yms. perussettiä. Lajin testaajia oli mukana n. 15 kpl (mikäli en nyt ihan väärin muista).
Treenit alkoivat perustapaan alkulämmittelyllä: kevyttä hölkkää ympäri kenttää, liikkuvuutta ja räjähtävyyttä kevyesti. Kaikki pysyivät mukana ja tekivät yhdessä ja hymy oli herkässä. Tämän jälkeen jakauduttiinkin sitten ympäri kenttää eri pisteille, joilla tehtiin eripelipaikoille ominaisia harjoituksia eli drillejä. Tuli aika nopeasti todettua, että mun vahvuuksia ei ainakaan ole notkeus tai vikkelyys, kun taas kaikki, jossa tarvittiin voimaa luontui paljon paremmin (käsi ylös, jolle tuli yllätyksenä? :D) - pallonkin heitto meni yllättävän hyvin. Pallon kiinni ottaminen olikin sitten toinen juttu: takaraivossa vielä kummitteli koululiikunnan parissa hankittu korisvamma, joka veti sormet pakettiin aikoinaan. Vähäsen silleen jänskätti :D
Kaksituntinen vierähti ihan hurjan nopeasti ja nopean nimen kirjoittamisen jälkeen lähdin Velodromilta hiki höyryten kohti kotia. Muistan laittaneeni kaverille viestiä, että oon ihan rakastunut. Ja paikkansahan se piti.
Seuraavana aamuna oli kroppa kuin jyrän alle jäänyt. Jokaikistä lihasta särki ja kolotti ja olin kai onnistunut reväyttämään toisen nivusenikin raivokasta backpedalia suorittaessani. Voin kertoo, että ei tän vanhan bodarin kroppa ollut ihan tottunut väärinpäin juoksemiseen ja taisi kiukutella vähän sen takia. Etureidet oli täyttä puuta ja toisen joukkueen tryout häämöttikin jo kolmen päivän päässä. Voi veljet :D
FAKTA: Backpedal tarkoittaa puolustuksen takakentällä sijaitsevien pelaajien, DB:n (defense back) pelipaikalle ominaista juoksua takaperin.
Tryout II
Saman viikon perjantai, eri joukkue. Nyt ei jännittänyt niin paljoa, mutta edelleen vatsanpohjaa kipristeli hurjan paljon. Olin kuullut, että näissä treeneissä pääsee jo hipelöimään pelikamojakin, joka jo itsessään toi ihan uuden ulottuvuuden touhuun. Tällä kertaa ei ilta ollut ehtinyt vielä laskeutumaan ja pääsin köpöttelemään Velodromille syyskuisen auringon paisteessa. Paikalla olikin jo odottelemassa iloinen ja aurinkoinen joukkueen pelaaja, joka vei kyllä viimeisetkin jännitykset tästä naisesta ja piti huolta siitä, että tunsin itseni erittäin tervetulleeksi. Paikalle tuli muutama muukin iloinen kokeilija: paikalla meitä oli huomattavasti vähemmän, joka puolestaan takasi sen, että saatiin hyvinkin yksilöllistä ohjausta ja opastusta.
Jaa mites ne kamat? No päällehän ne sujahti! Oli jos jonkinmoista peliä ja pensseliä, soljilla ja kuminauhoilla ja kypärää kaikkeen lähtöön. Eipä kyllä ilman apuja olisi ymmärtänyt mikä kuuluu mihinkin tai saanut ees koko pakettia päälle. Tämä sama aurinkoinen neitokainen tokaisikin mua pukiessaan, että kohta sä puet sen kuin T-paidan. Ajatuskin tuntui hullunkuriselta.
Ensimmäinen kerta kamat päällä oli... no, sanotaan suoraan, ahdistava. Tuntui ihan mahdottomalta ajatellakaan juoksemista kamat päällä. Hiki valui silmiin pelkästä seisomisesta. Ja mikäs tää kypärähomma on? Pitäiskö täältä oikeesti nähdäkin jotain? Puntin vääntäjälle varusteiden määrä ja niiden rajoittavuus niin liikkuvuuteen kuin näkökenttäänkin tuli hienoisena shokkina.
"Otetaas sit vikat setit ja sit ollaan valmiita" totesi yksi ohjaajista, kun juuri olin päässyt tackle tuben halailun makuun. Nurmikkoonkin olin ehtinyt ottaa jo kontaktia muutamaan otteeseen, mutta yllätyksekseni ei tuntunut missään, vaikka pääkin kolisi jossain vaiheessa. Että eipä ne varusteet turhaan ole päällä hei! :D En ois millään malttanut lähteä kotiin, vaan olisin halunnut jatkaa vielä treenejä vaikka kuinka pitkään, vaikka olinkin jo ihan litimärkä hiestä ja oikeasti jo aika nälkäinenkin. Touhu oli sen verran koukuttavaa ja kivaa, että eipä siinä kamalasti enää mietitty, lähdenkö mukaan vai en.
Seuraavana päivänä sähköpostiini kolahti viesti: minut toivotettiin tervetulleeksi mukaan joukkueeseen. Vastasin ottavani paikan vastaan. Siitä alkoikin sitten sellainen kyyti, etten vielä tiennytkään mitä kaikkea kivaa pääsen vielä kokemaan!
Jaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti