Hyvin pitkään yksilölajien parissa viihtyneenä oli vaikeaa edes kuvitella, millaista urheilu muiden kanssa on. Omista jalkapallovuosistakin on oikeasti niin kauan aikaa, että sitä oli jo ehtinyt unohtaa, kuinka mahtavaa yhdessä tekeminen oikeasti onkaan. Ennen Velodromille astumista olin harvoin kelpuuttanut ketään treeniseuraksi, koska koin sen esteeksi oman treenin täydelliselle onnistumiselle: seuraani otin ihmisiä, joiden treenimentaliteetin tiesin sopivan omaani sataprosenttisesti. "Kovaa, isommin, hyvällä sykkeellä, ei pälistä turhia!". Useimmiten siis hiihtelin kuntosaleilla korvanapit korvilla omaan suoritukseen keskittyen, sulkien muun maailman täysin oman treenikuplani ulkopuolelle.
 |
| Sitä itteensä - treenikuplaa. |
Jenkkifutisharrastuksen aloitettuani meni jonkun aikaa totutellessa ajatukseen siitä, että minun ei tarvitse - eikä pidä - hoitaa kaikkea yksin. Toki kaikilla pelaajilla on omat tonttinsa hoidettavana kentällä, mutta on muistettava, että jokaisen pienenkin palasen pitää pelata saumattomasti yhteen, jotta jokainen down onnistuu. Jenkkifutis, jos mikä, on joukkuelaji.
FAKTA: Downilla tarkoitetaan hyökkäyksen yhtä hyökkäysyritystä. Hyökkäävällä joukkueella on käytettävissään maksimissaan neljä downia kentällä etenemiseen: neljän yrityksen aikana tulee joukkueen edetä vähintään kymmenen jaardin matka.
Uskon hyvin vahvasti siihen, että yksi tärkeimpiä tekijöitä kunkin jenkkifutisuran onnistumiselle ovat ympärillä olevat joukkuetoverit. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että ensimetreistä lähtien minut on joukkueessa otettu vastaan innolla (silloinkin, kun erehdyn tallomaan toisen varpaat muusiksi, hanuri osoittaa väärään suuntaan tai blokkaukset ovat.... noh, laiskoja. Näitä kutsutaan epäonnistumisiksi, joista taisin jo viime postauksessani mainita!). Kertaakaan ei ole ollut sellaista oloa, etten olisi tervetullut. Meidän joukkueessa vallitsee ihan hurjan hyvä henki, jossa kaikille on tilaa ja kaikki huomioidaan tasapuolisesti. Meillä kaikki tehdään yhdessä ja jos joku laahaa perässä, annetaan lempeä potku hanurille ja jatketaan yhtä matkaa eteenpäin.
Rookie-elämää viettelevänä supertärkeään asemaan nousee joukkuetoverien tarjoama (vertais)tuki. Kun kaikki ihan kielestä alkaen on uutta, on tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat ymmärtämään termistöä ja opettavat kädestä pitäen lajiteknisiä asioita - noin niinkun muun muassa. Kun opin kysymään (tämäkään ei ole ihan helppoa, uskokaa pois! Alussa tulee niin paljon asiaa, ettei sitä edes osaa kysyä mitään, kun ei tiedä mistä aloittaa! :D) olen saanut ihan hirveästi apua. Ensimmäisen kullanarvoisen neuvon taisin saada meidän linjanaiselta siihen, että sitä kättä ei muuten kannata sitten jättää blokatessa siihen rintapanssarien väliin (arvatkaa, muistinko... Ekat mustelmat - CHECK!). Oon saanut meidän tukinaiselta juoksupelien hahmottamiseen (lähinnä aukkoihin liittyvissä asioissa), senttereiltä linjapelaajan perusasentoihin ja -tekniikoihin ja niin edelleen... Itselleni oli hirveän hyödyllistä, että mulla oli muutamia joukkuekavereita, joilta voin kysyä mitä vaan tuntematta itseäni ihan totaaliuunoksi ja jotka osaa selittää asiat mahdollisimman rookieystävällisellä tavalla. Eli hiton yksinkertaisesti!
 |
| Lajin opiskelua yhdessä muiden rookieiden kanssa. |
 |
| APUVAAAA! |
Tänään sain viestin yhdeltä lähimmistä tukihenkilöistäni, josko haluaisin katsella yhdessä videoita (harjoitukset/leirit yleensä kuvataan ja ladataan myöhemmin Hudl-palveluun, josta pelaajat voivat myöhemmin katsoa suorituksiaan ja analysoida omaa suoriutumistaan) ja piirtää pelejä (tämä on erityisen hyödyllistä, jotta alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa mitä kentällä oikeasti tapahtuu). Arvatkaa mitä vastasin? TOTTA HITOSSA! Tällaisia mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti voi missata. Samalla olin tosi tosi tosi iloinen siitä, että apua tarjottiin. Meidän naiset tietää, mitä seuraavalle levelille pääsemiseen tarvitaan eivätkä pelkää antaa sitä sysäystä, jota jokainen joskus vaatii kehittyäkseen.
Me ollaan me 24/7
Meillä kukkolauman naisilla yhteishenki ei jää pelkästään kentälle, vaan yhdessä tehdään paljon myös kentän ulkopuolella. Olemme tuijottaneet yhdessä SuperBowlia, viettäneet synttäreitä, auttaneet muutossa, syöneet siivet jos toisetkin - the list goes on and on. Musta on hienoa, kuinka joukkuekaverit ovat alusta alkaen olleet niin avoimia kaiken suhteen: ensimmäinen kosketukseni asioiden jakamiseen oli TV-mainoskuvauksissa, kun ex tempore pääsinkin mukaan rymistelemään: taisin tällöin olla vasta kolmeviikkoinen kukkovauva ja täysin pihalla kaikesta. "Saat lainata mun kenkiä, mä tuon ne sulle mukanani!" oli repliikki, joka avasi silmäni: toiselta rookielta sain lainata paitaa ja housuja. Täällä OIKEASTI välitetään toisista ja jaetaan asioita. Ei ole minäminäminä, vaan kaikki pelaa yhteen maaliin. Sen tajutessa oli aika siisti fiilis!
 |
| Kolmiviikkoisena kukkovauvana lainakengät jalassa. |
 |
| Punainen perhe! #RoostersFam |
Jaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti