Se on kuulkaas niin, että viime aikoina on ollut liikkeellä jos jonkinmoista kuumetta! Ensimmäiseen scrimmageen on aikaa tasan yhdeksän päivää. Kerrataas vielä: YHDEKSÄN PÄIVÄÄ! Mihin katosi lokakuiset "tässähän on koko elämä aikaa opetella uusia juttuja"-mantrat? Nyt pikemminkin ajatukset on muuttuneet muotoon "JAIKS, nyt ollaan jo ihan lähellä! Oonko valmis?" Vastassa ei olekaan nyt tutut punaiset ja valkoiset paidat vaan jotain ihan muuta, joten kutkutus alkaa olla käsinkosketeltavaa.

FAKTA: Joukkueet voivat pelata toisiaan vastaan epävirallisia harjoituspelejä eli scrimmageja. Scrimmageissa ei aina välttämättä noudateta virallisia sääntöjä vaan niissä voidaan pelata myös yhdessä sovittujen sääntöjen mukaisesti. Peliä ovat valvomassa tuomarit. Kaiken kaikkiaan scrimmageissa on kyse pelitilanteiden harjoittelusta niin joukkueille, valmennukselle kuin tuomareillekin.

Scrimmagen lähestyessä nappasin sitten itselleni kaiken kukkuraksi oikein ärhäkän miesflunssan - kahdessa osassa vieläpä. Siinä kotona yksikseen ihmetellessä ja urheilun ollessa täydessä pannassa ehti sitä miettiä yhtä sun toistakin - ja kasata niitä (turhia) paineita. Jäätäviin treenimääriin tottuneelle naisihmiselle ei tuo paikoillaan pönöttäminen meinaan sovi sitten niin mitenkään päin: ei varsinkaan, kun ensimmäinen haaste kolisee kohti hurjaa vauhtia ja itselle asetetut tavoitteet luisuu päivä päivältä kauemmas eikä niiden eteen pääse tekemään töitä yhtään. Olo oli jokseenkin stressaantunut, mikä puolestaan varmasti vaikutti toipumisajan pidentymiseen. Kunnon oravanpyörä!

"Eka vuosi on aina vauvan askelia, tokana vuonna tajuu jo jotain ja kolmantena ehkä ymmärtää" oli neuvo, jonka yhdeltä valmentajista sain tuodessani huoleni esiin. No, meikäläistä ei tunnetusti ole siunattu kärsivällisyydellä ja tilalle annettu kasa suorittajaluonnetta ja kilpailuhenkeä. Oli siis sanomattakin selvää, että valmentajan sanat kiukutti alkuun: minähän näytän mistä kana pissii! Joukkuekaveri taisi olla aika samoilla jäljillä valmentajan kanssa tokaistessaan, että huolehdin turhaan siitä olenko valmis: en kuulemma tule olemaan sitä vielä moneen vuoteen. Pitäisi kuulemma nauttia avuttomuuden tunteesta, ekana vuonna kun ollaan enemmän tai vähemmän pihalla :D Muutaman päivän pohdiskelun jälkeen oli vihdoin pakko nöyrtyä ja myöntää tosiasiat: tottahan se on. Olen vielä kukkovauva - ja mulla on lupa olla vielä keskeneräinen ja vähän höveli. Kappasta vaan, kun alkoi kummasti stressi - ja tauti - helpottaa!

Kutkutus pääsi kunnolla valloilleen, kun tällä viikolla julkistimme huhtikuisen turnauksen, jonka meidän kukkolauma tulee pelaamaan kolmea muuta joukkuetta vastaan. Diamond Bowl tullaan pelaamaan meidän omalla kotikentällä Helsingin Velodromilla 20.-22.4.2018. Että semmosta: ensikosketus kunnon peleille siis heti kärkeen turnauksen muodossa. Ei sitä helpolla pääse, mutta hei - that's the way I like it, kunnon rytyytystä koko viikonloppu! :D



Mutta hei, nytpäs ollaankin elävien kirjoissa kuulkaas! Kolmatta päivää ilman tautia ja pikkuhiljaa alkaa poltella raudat ja nappikset takaraivossa - ja ajatuksetkin on taas kasassa ja fokus ensi viikonlopussa. Oon nyt pääsiäisviikonlopun aikana maaseudun rauhassa ja samalla menossa toiseen kotikaupunkiini Suomen Mansesteriin: pääsen vääntelemään rautaa vanhalle kunnon WFC:lle, jossa sitä rautaa saa rakastaa oikeinkin tulisesti. Saattaapi siis olla, että mut bongaa Susiluolan syövereistä vielä tänä viikonloppuna. Cannot wait, tulkaahan morjestaan kamut, jos näette!