"Että mitähän sää just sanoit? Ei taklaa? No en mää sitte kyllä ookaan kiinnostunu!"
Tuon keskustelun muistan muutaman vuoden takaa silloisen paremman osapuoleni kanssa. Olin jo muutamana vuotena ehtinyt tuijottaa SuperBowlia ja ihmetellä, että mitäs nuo miehet tuolla kentällä oikein touhuaa. "Mitä tää nyt oikein on? Miks en hahmota kentällä tapahtuvia asioita ollenkaan?" Omat juuret oli pitkälti normaalin jalkapallon ja jääkiekon välimaastossa, joten yht'äkkiä eri suuntiin kentällä säntäilevät tyypit kiehtoivat yllättävänkin paljon - kun jotain ei ymmärrä, alkaa haluta ymmärtää. Sen verran utelias luonne kuitenkin olen.
Noin nelisen vuotta ehdin ihmetellä Atlantin toiselta puolelta tulevia televisiolähetyksiä, kunnes ensimmäisen kerran aloin miettiä, josko itsestäni olisi pelaamaan. Aloin tonkia interwebsin ihmeellistä maailmaa ja löysin kuin löysinkin Mansen päästä tutun sinivalkoisen tiimin, Tampere Saintsin. Innostuneena ja jännitys kurkussa kutkuttaen pistin kyselyä harjoituksista: minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi harjoituksiin, joihin en kuitenkaan loppujen lopuksi koskaan päässyt. Ai miksi? Palaahan ensimmäiseen kappaleeseen kirjoituksessani ;D
FAKTA: Vuonna 2008 pelattiin naisten liigassa ensimmäistä kertaa full contact -muotoisesti 11 vs. 11 pelaajalla. Aiemmin naisten käyttämä pelimuoto oli 9 vs. 9 pelattava lippupallo (semi-contact).Meni monia vuosia siinä uskossa eläen, että naisten jefu on lähinnä lippupallotyylistä kentällä surffailua. Ajatus ei sinänsä kiehtonut, sillä nimenomaan pelin fyysisyys oli yksi isoista tekijöistä, jotka kutkuttivat vatsanpohjassa. Olin jo ehtinyt miettiä kamppailulajienkin aloittamista puntin ohella, mutta pelkkä mätkiminenkään ei tuntunut omalta, vaan kaipasin myös joukkueurheilun tuomaa lisämaustetta (olinhan kuitenkin nuorempana ehtinyt pelata myös normaalia pyöreää jalkapalloa!). Ajatus jäi kytemään takaraivoon.
Pysyttelin loppujen lopuksi pidemmän tovin pelkän mankunpöllytyksen ja raudan vääntämisen parissa. Touhu alkoi kuitenkin mennä sen verran totiseksi, että huomasin pian viettäväni kuntosalilla lähestulkoon 14 h viikossa, tavalla tai toisella. Eipä siinä paljon palloajatuksille sitten enää jäänytkään tilaa. Keskityin vaan vääntämään rautaa ja hankkimaan mahdollisimman hyvää fysiikkaa, olihan siinä kisatkin tulossa ja kaikkea...
Vuosi 2013 tuli kuitenkin bodausstoppi: kisaaminen ei innostanut, nautin yksinkertaisesti treenaamisesta niin paljon, että halusin pitää homman edelleenkin mielekkäänä ja tuoda vanhan tutun vapaaehtoisuuden mukaan kuvioihin. Kuka sitä nyt väkisin jaksaa vuositolkulla vääntää sellaisen päämäärän eteen, joka ei tuntunut edes omalta? Niinpä niin. Heitin punttisoppaan vähän lisää elementtejä ja lisäsin crossfitin omaan ohjelmaan - ja rakastin sitä! Tai no okei, soutuintervallit voidaan jättää näden laskujen ulkopuolelle...
Vuosia jatkoin puntti-crossfit-kombolla. Ehdin muuttaa Helsinkiinkin jo siinä välissä (2016 to be exact). Vietin SuperBowl-iltoja edelleenkin jokaikinen vuosi joko yksin tai ystävien kanssa, sunnuntait oli pyhitetty kokonaan jenkkifutikselle: soikea pallo ei vaan lähtenyt takaraivosta vaikka kaikkea muuta siinä ympärillä pyörikin. Tässä vaiheessa taisinkin jo tietää, että naiset pelaavat nykyään jo "ihan oikeesti", mutta uraputki ja muu elämä vei naista kovaa kyytiä toiseen suuntaan.
Ja no okei, ketäs tässä tässä nyt huijataan: kyllähän mua nyt yht'äkkiä jännittikin ajatus jenkkifutiksen aloittamisesta. Onko se nyt ihan hurjan kamalan kreisiä? Pysynkö ehjänä? Paljonko harrastus veisi multa aikaa? Oonko liian vanha aloittamaan? Kaikki mahdolliset kysymykset pyöri päässä ja aiheuttivat jänistystä.
Sitten tuli se kesä. Kesä 2017. Tuli istuttua katsomossa ihan lukematon määrä tunteja Vaahteraliiga-pelejä tuijottaen. Ensimmäisessä Vaahteraliiga-pelissä olinkin kesäkuussa 2017: aiemmin ei kotimainen sarja juurikaan ollut kiinnostanut muutakuin muutaman jefua pelanneen tutun kautta. Peleissä törmäsin kuin törmäsinkin sitten ensimmäistä kertaa naispuoleisiin pelaajiin. Tai en varsinaisesti törmännyt, vaan ujosti katselin sivusta ja mietin, että pelaavatkohan nuo mimmit, miten tää juttu nyt oikeeasti toimii?
Niin sitten eräänä kauniina syyskuisena iltana vuonna 2017 avasin sosiaalisen median - ja päädyin lopulta Velodromille juoksemaan. Mitä tapahtui? Seuraavassa jaksossa!
Jaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti